Äidinkielen tunnilla piti tehdä pieni kirjoitus lämppä. Opettaja heijasti kuvan kolmesta pikku tytöstä, joista keskimmäinen oli lyhyin, taululle. Heillä kaikilla oli valkeat kaavut päällään ja enkelinsiivet selässään. Kuva oli otettu takaa päin, joten kasvot eivät olleet näkyvissä. Käsky kuului :- Kirjoittakaa, novellia, avaavaa tekstiä, tulkintaa, mitä vain, vaikka runo! Sitten tekstit luettiin pienissä ryhmissä/ pareittain. Ystäväni kirjoittivat positiivisesti enkeleistä ja arjen harmudesta ja siinä olevista valopilkuista yhdellä kappaleella, itse vähän innostuin asiasta ja tämän sain aikaan parissa minuutissa. Olenko vääntynyt vai mikä, kun tälläistä saan aikaan?
Onko enkeleitä olemassa? Onko kuva sairas vertaus siihen, kuinka jokainen on elämän arkienkeli. Pieni, kärsinyt, nuhruinen kiitos tämän elämän jonka ihminen on tuhonnut. Enkelit ovat kuolleita ihmisiä, tai taruhahmoja jotka muistuttavat ihmisiä ja suojelevat heitä. Ja ovat niin helvetin pyhiä ja ihania ja kaikke suloista ja puhdasta. Vaikka ovatkin rinnastus universumin kamalammista asiasta. Ihmisestä. Tautipesäkkeestä joka on luonut maailmanlaajuisen dystopian, ihan vain olemassa olollaan ja sillä varjolla, että ihminen nyt vain on älykkäin ja kuningas laji. Ja ketkähän ne tuhoaa maailman jossa itse elävät?
Päädytään sitten enkeleiksi taivaaseen. Lupaan itse nauraa sitä näkyä joka muodostuu ihmisistä, jotka kuoltuaan istuvat enkeleinä pilven reunalla ja katsovat tyhjyyttä, koska maapallo on tuhoutunut, eivätkä enkelit sitä onnistuneet pelastamaan, koska itse olemme enkeleitämme.
Valolla ja ilolla ja kiltteydellämme (enkelten perus piirteet?) yritämme peitota sen tuhon jonka olemme itsellemme aiheuttaneet, elämme vain yhä suuremmassa ja pehmeämmässä valheessa. Voimme syyttää kaikesta pahasta, jolta enkelit eivät meitä pelasta, vain itseämme ja tekojamme. Emme ole enkeleitä sen enempää, kuin kivi joka leikkii norsua, jolla on sateenvarjoon maalattuja hattaroita.
