Voisin tehdä kaksi postausta, voisin jättää niistä toisen tekemättä. Pelkään ehkä vähän. Tai ehkä paljon, onneksi kukaan ei ole pitämässä kädestänni kiinni.
Postaus nro.1. Fiilistelin hetken, värit katosivat ja sukat olivat lämmin muisto. Hetken huuma ja väsymys, tunteet sekoittuvat ja olen taas tyyni.
2. Se mistä pelkään edes kirjoittaa.
Jo pitkään olen miettinyt rakkautta, ihastumista ja kaikke tuotta kummallista. En usko rakkauteen, en siihen yhteen ja oikeaan, rakkauteen ensi silmäyksellä, onnelliseen loppuun ja kaiken kestävään hulluuteen. En vain voi. Taustani eivät anna myöten luottaa niin paljoa ihmisiin. Sokea rakkaudesta vai sokea rakkaudelle?
Paikka rakkaus on asia johon uskon kallio ei katoa jalkojen alta, merien paikat eivät vaihdu, pilvistä sataa aina vettä. Jätin sydämeni Skotlantiin ja rakastuin siihen näkyyn, jonka näin mökin lenkkipolulta kesä iltaisin. Irlannin vihreät metsät, Kreetan sininen meri. Ne eivät katoa, ne eivät muutu. Toisin kuin ihmiset.
Nyt joku jo ehkä arvaa, kyllä pelkään rakastua. Aina välillä haaveilen olkapäästä johon nojata, kädestä joka silittäisi selkää, huulista joita suudella, syliä johon käpertyä. Sitten se tunne karisee, ja herää taas ajatus: paskat miehistä. Selvitty on tähän asti, miksi ei sitten vielä pidemmälle?
Haluan hetken jonkun vierelleni ja sitten haluan olla taas yksin ja vapaa. En osaa (varmaankaan) sitoutua ja en haluakkaan. Mutta pelkään rakastua, kerran olen sen tehny Skotlannin kohdalla ja en vieläkään pysty kuuntelemaan säkkipillejä ilman että tulen surulliseksi, ja saatan alkaa myös itkeä, sattuu niin paljon. Olen myös epäkypsä, vertaan maahan rakastumista ihmiseen. Höpsö minä. Mutten uskalla vain rakastua! Heittäytyä siihen, että tunteeni olisivat jonkun muun, kuin itseni varassa. En pelkää hyljätyksi tulemista, vaan sitä, että satuttaisinkin jotakuta muuta. Entä jos joku oikeasti "rakastuisi" minuun? Ja itse tekisin jotain typerää, en olisikaan oikeanlainen, kyllästyisin ja tällä tavoin satuttaisin toista?
Miksi pelkään rakastua? Onko se, että tuntee jotain suurta, merkki heikkoudesta? Naiset leimataan yleensä yli tunteellisiksi ja hupsuiksi rakkaudesta meneviksi, vaikeiksi olennoiksi. Olen feministi, nainen ei ole heikompi, huonompi tai tyhmempi miestä. Olenko liian ylpeä rakastuakseni? En halua osoittaa sitä tunnetta? Ehkä en siis edes ansaitse ketään, kun en halua omistaa tunteitani.
En tiedä tekstin oikeata asiaa, tai edes sitä mitä halusin sanoa. Menin sekaisin.
