Hymy katoaa, löytyy, jää ja palaa.
Kaikki on niin asenteesta kiinni. Kaikki se mitä tekee, tuntee, ajattele, toivoo ja unelmoi.
Elämä osaa repiä ja raadella. Joku silti osaa parsia repaleet taas kasaan. Joku silti tuo tahattomasti hymyn huulille.
Osaan murtuneena hymyillä, osaan ruunneltuna peittää arpeni, osaan pitää itseni pystyssä.
Haluaisin silti jonkun, jonka takia hymyilisin, jonkun joka ompelisi haavani umpeen, eikä tuo joku olisi pelkkää pintaa.
Voinko pyyttä Joulupukkia tuomaan minulle tuollaisen ihmisen? Voinko? Vai onko se liian utopistista?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa :)