Novelli: Luonnonpeili

Tämä novelli on suoraan toisesta blogistani, joka on siis novelli blogi. Toiveena oli että jokin novelli voisi olla kiva, niin tässä vähän riman alituksella, vanhemppi novellini. Kirjoitin tämän joskus kesällä sateisena päivänä. Mökkimme lähellä on lampi, joka kummitteli koko kirjoittamisen ajan mielessäni.

Luonnonpeili

Pieni tyttö seisoo kuistin reunalla. Ojentaa itseään varovasti katoksen ohi, nenänpäähän tippuu pisara. Tyttö vetäytyy äkkiä taakse. Hieroo nenäänsä ja katselee harmaata sadeverhoa. Tytön pienet korvat ovat tarkkaavaiset, hänen kuunellessaan lätäköihin osuvia pisaroita, tip, tip, tip tippuu sade.

Äidin huuto kuuluu talosta, on aika mennä syömään. Tyttö avaa oven, katsoo vielä kerran taakseen, mutta menee kiltisti sisään. Ruoka ei maistu, olisi pakko päästä katselemaan sadetta. Äiti kieltää. Tyttö on juuri ollut kuumeessa ja kipeänä. Sateeseen ei saa mennä. Jos sade lakkaa, ja laittaa kunnolla päällensä tyttö saa luvan lähteä ulos.

Tytön silmät tapittavat sohvan nurkasta ikkunaa. Sade ei lakkaa. Kello lähestyy jo nukkumaan meno aikaa. Tyttö huokaisee hiljaa ja toivoo samalla ettei sadelakkaisi, ja silti että se laikkaisi. Ehkä aamulla?

Kirkas aamu aurinko paista tytön vaaleille luomille. Sade on lakannut. Tyttö vetää kumisaappaansa jalkaan ja juoksee ulos. Tuliko aamiainen syötyä? No, senhän ehtii sitten myöhemminkin toteaa tyttö, ja tiipustaa lammenrantaan. Siellä tyttö katselee hiljalleen vaaleaa metsää. Kaikki on vielä märkää ja kaunista.

Hiljaa tyttö kiipeää kaatuneen puun päälle. Sieltä näkee paljon paremmin, kuin 120 senttimetrin korkeudesta. Hän tähyilee ympärilleen ja havaitsee liikettä lammen toisella puolella. Tytön sileälle otsalle ilmestyy pieniä ryppyjä. Hän miettii onko kyseessä kettu vai kani. Vai peltopyy? Tyttö ravistaa päätänsä, aivastaa kerran, toisen...
Onnistuu pidättäämään kolmannen aivastuksen. Eihän aivastuksia nyt voi turhan päiten tuhlata. Ne säästetään mummolaan.Jos mummolassa aivastaa, saa mummolta silityksen ja lämmintä mehua. Sen tyttö on jo oppinut.

Nyt kahina kuuluu jo lähempää. Tytöstä katsoen oikealta. Tyttö nostaa päätään ja kuuntelee. Kahina lakkaa. Tyttö hypähtää varovasti alas puun päältä. Hän hiipii hiljaa puun taakse ja jää odottamaan. Alkaa piilosleikki. Tyttö on aivan hiljaa ja yrittää hengittää hiljaa ja varovasti. Puska heilahtaa tytön vasemmalla puolella. Tytön pieni ruumis jännittyy ja hän hiipii puun toiselle puolelle. Sieltä hän pääsee nopeasti ison kiven taa piiloon. Tytön kaksi valpasta silmää tuijottaa ruskean otsatukan alta. Ne ovat kohdistuneet suureen puuhun. Hänen tuntematon piiloleikki kaveri on lähtenyt perääntymään.

Metsä on aivan hiljaa heidän ympärillään. Tyttö astuu varovasti kiven takaa, pensaan luokse. Hän jää katsomaan suurta puuta. Puuta jonka kuihtuneiden juurien vieressä on lätäkkö. Lätäköstä heijastuu metsä, joka kohoaa piiloleikkijöiden päiden yllä. pieni kaistale taivasta, ja pari pilveä.  Jostain pyörähtää tuulenvire, se ravistaa puista vettä. Pisarat osuvat luonnonpeiliin ja rikkovat sen kauniin kuvan.

Tyttö huudahtaa yllätyksestä. Hänen on pakko päästä lähemmäksi. Ei kai kuva mennyt kokonaan rikki? Hän ei enää ajatellut piilosleikkiä, vaan kompuroi lätäkön luokse. Pinnan tasaannuttua hän näki taas puut ja taivaan. Sekä pienen vaalen pään, josta katso kaksi vihreää silmää. Tyttö nosti ihmeissään katseensa. Tytön edessä seisoi pieni poika. Hetken aikaa he tuijottivat toisiaan.

He olivat aivan hiljaa, kunnes linnun huuto katkaisi äänettömyyden. Pojan silmät välähtivät. Tämä kiersi lammikon ja tarttui tytön käteen. Pojan käsi oli lämmin ja sileä. Toisella kädellään poika painoi tytön käteen kukkasen. Se oli sievä vaaleansininen lemmikki. Pojan silmät välähtivät taas, suun kaaruessa pieneen hymyyn.

Sitten poika kääntyi ja juoksi pois ennenkuin tyttö ehti edes kiittä tätä. Ei sillä, että tyttö olisi edes siihen yllätykseltään pystynyt. Sammakon kurnutus herätti tytön ajatuksistaan. Tytön ilme oli ihmettelevä, kun hän palasi kotiin. Koko illan hänene otsallaan oli pieni sievä ryppy. Kukan hän tietenkin oli laittanut puhelinluettelon väliin ja puhelinluettelon oman sänkynsä alle. Näin hänen pieni kukka pysyisi aina tallessa.

Aamulla maailma näytti taas erilaiselta. Ukkosti ja tytön piti pysyä sisällä. Tytön otsa hohkasi kuumuutta, tämän miettiessä oliko kaikki tapahtunut. Hänen oli pakkonousta ylös sängystä ja vetää puhelinluettelo esiin sen alta. Kukka oli siellä L: kirjaimen kohdalla.
Tyttö kiipesi takaisin sänkyynsä ja nukahti näkien unta sateesta ja sen ihanuudesta. Jostain sadeverhon uumenista häntä katseli kaksi vihreää silmää...

Tärkeimpäni

Vastauksena toiveeseen lempi tavarastani, tässä kaksi lemppari korua, jotka ovat myös korvaamattoman tärkeitä.

Tärkeimmät koruni. Rippiristini ja kelttiläinen sormus. Molemmilla on oma tarinansa ja minua ei melkein ikinä näe ilman noita koruja.

Ristin tarina:

Mentyäni rippileirille, kummi-tätini kysyi millaisen ristin haluaisin. En halunnut perinteistä pientä, yksinkertaista kultaista luterilaistaristiä, joten pyysin häntä tuomaan Skotlannista ( Kummi-tätini asui siellä)hopeisen keltti ristin. En usko jumalaan, joten en halunnut luterilaistaristiä. Keltti uskonnot ovat kiehtoneet minua taruineen ja myytteineen, ja rakkaus Skotlantiin on ollut aina vahva. Niimpä kummi-tätini toi minulle ihanan, epä symetrisen ristin. Keltti ristille ominaisesti ristin keskiosaa kiertää ympyrä, joka muistaakseni tarkoittaa elämää, tai aurinkoa. Risti oli minulla jopa wanhojen-päivänäni, kuten kuvasta näkyvä nauha osoittaa, tavallisesti risti riippuu kaulallani ketjusta, jonka lenkit ovat pyöreitä. En voi luopua rististäni ikinä.



Sormuksen tarina:

Tämän kauniin hopea sormuksen tarina on pitkä. Kolme vuotiaani kävin ensimmäisen kerran Skotlannissa, ja jätin sydämeni sinne. Se ei ole ikinä ollut sen jälkeen kokonaan minulla, osa on aina Skotlannissa. Sormuksenkin sain kummi-tädiltäni. Olin ala-asteella, enkä käyttänyt juurikaan koruja, ainakaan säännöllisesti, enkä varsinkaan mitään noin hienoa. Niinpä jätin korun vain lojumaan huoneeseeni. Parin vuoden päästä, ehkä siinä 7-8 lk. aikana sen taas löysin ja se ei sopinut enää kuin vain vasemmankäden nimettömään. Pikkurilleihin se oli aivan liian iso, ja muihin liian pieni. Rupesin pitämään sitä kauneutensa takia sitten ketjussa, johtuen osittain myös sen aikaisesta Taru Sormusten Herrasta, innostuksestani. Lopulta sormus päätyi pysyvästi nimettömääni, eikä asia hirveämmin minua häirinnyt, vaikka näytti kuin olisin ollut kihloissa. Siitä syntyi pieni vitsikin, että olin muka kihloissa. Hiljalleen kehittyi ajatus: Niin olinkin. Olin kihloissa sitoutunut pysyvästi Skotlantiin, vihasin miehiä enkä ikinä aikonut mennä naimisiin, enkä aijokkaan. Sormus on juuri siinä missä sen kuuluukin olla. Muistuttamassa minua kipeästä kaipuusta Skotlantiin, vihasta miehiä kohtaan, liiasta ylpeydestäni, ja horjuvasta itsetunnostani ja selkärangastani, sekä tahdosta olla itsenäinen ja vahva. Yksin. Parina aamuna olen saanut itkupotku raivareita, kun en olekkaan löytänyt sormustani. Ilman sitä tulen hulluksi, ja en ole kokonainen. Tuntuu alastomalta ja pelottavalta olla päivä ilman sitä. Ainut ongelma sormuksessa on nuo kapeat raot ja rei'ät:D Vähän väliä saa hammastikun kanssa sieltä kaivaa pölyä ja hiustenhoitoaineita yms. pois. Silti suurin rakkauteni.

Elämän hyvät hymyt ja positiiviset pusut

Tänään tuntui (20.2.2013) hyvältä, paljon tapahtui, paljosta selvittiin ja silti hymyillään. Tuli pyyntö postauksesta: Mikä on elämässäsi hyvää? Ensin mietin lähteväni lähestymäänn aihetta vähän materiaalisesti, sitä sitten syventäen, mutta tänään (20.2) tajusin, että parempi kirjoittaa mitä sydamestä löytyy.

Pitkästä aikaa helppo hengittää, eivätkä kädet tärise. Tuntuu hyvältä, tuntuu kuin olisi herännyt pitkästä unesta. Aurinko paistaa ja piriuetit onnistuvat. Pystyn hymyilemään vieraille sekä tutuille, ja mikä parasta aitoa hymyä, ei irvistystä ja vääristynyttä kuvaa minusta, minun hymystäni. Askel on keveä ja tuntuu kuin olisin saanut siivet.

Elämän hyviä asioita on niin monia, materiaalia, ihmisiä, elintaso, maa, ympäristö yms. Itselleni tärkein on silti sisäinen hyvinvointi. Mitä tekee ihanilla ihmisillä ympärillään jos ei osaa nauttia heidän seurastaan? Kuinka arvostaa tavaroitaan, jos mieli velloo pohjamudissa? En pysty edes näkemään Suomen kauneutta surullisena. Katseeni on alas luotu, ja maan vetovoima vetää suunpielet ja hiukset alas. Kun löytää hyvän olon sisältään, on helpompi nähdä pienet negatiivisuudet positiivisuuksina. Sitä ei jaksa kiinnittää pieneen, turhaan, surulliseen sälään huomiota.

Kiitos kuuluu monelle siitä, että voin hyvin. Perheelle, ystäville ja kaikille jotka ovat hymyilleet minulle. Elämäni parhaita asioita ovat ne pienet jutut, joiden takia olen aina päässyt tippummaan jaloilleni, vaikka pudotus olisikin ollut pitkä ja kova. Vähän aikaa huimaa, mutta hyvin on aina käynyt. On ihanaa välillä tippua kovaa, jotta voi taas nähdä maailman uudelleen yhä vain kauniinpana. Osaa arvostaa jokaista hyvää hetkeä, pientä hymyä, kaunista kylmyyttä, kaikke turhaa ja kaikkea tärkeää.

Elämä on hyvin, kun pystyy putoamaan, mutta luottamaan, että siitä selviää ja pääsee takaisin ylös. Kuin Benji-hyppy. Sellaisen tahdon joskus tehdä, tiputttautua korkealta tyhjyyteen, silti luottaen, että köysi kestää, ja pääset turvallisesti alas. Niin pitkään asiat ovat hyvin, kun positiivinen asenne säilyy.

Rakennan hyvän elämän hetken onnesta, satunnaisesta surusta. Tullakseni paremmaksi ihmisenä.