Olen heikko. Ihan näin alkuun. Vihaan sitä vieläkin.
Ainiin olin kirjoittamassa tätä...
Tuota, niin joo. ( Huomatkaa miten tyhmältä tuo näyttää, ja kaikki on noin vlogeissa ja video postauksissa, öööh, tuota joo siis mä nyt tässä, sii joooh, öööh um äääh)
Miulla oli idea...Kahvi? Tein kahvin itselleni, lisäsin vanilia sokeria ja kaakaojauhetta ja kanelia.
Että herääminen onkin vaikeaa nykyään. (ollut kyllä aina)
AIVAN!! Se päivä kun ei tarvitselähteä minnekkään niin miun hiukset on hyvin! PERKELE! Naama nyt on aina päin helevettiä, mutta hiukset ois kerrankin kohillaan. Pitäisikö tehdä asialle jotakin?
torstai 28. maaliskuuta 2013
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
"Tänä aamuna..."
Tänä aamuna mainasin repäistä vaatekaapin ovesta hymyn. En silti sitä tehnyt, miksihän? Välillä tuntuu, että aamut ovat vaikeutuneet entisestään. Sängystä ei pääse ylös, lattia on kylmä ja päässä humisee. En edes tiedä kuinka ja mihin herään. En nouse ylös, suljen vain silmäni muistaakseni viime yön. Se tarina on lopussa, silta poltettu ja pitäisi osata jatkaa eteenpäin. Kummalliset lauseet pyörivät päässä. Hukun ajatuksiini ja niiden jälki mainingit heittävät kaiken vielä kertaalleen ympäri. En jaksa enää kysyä. Haluan nukkua syvää unta. Haluan vain muistaa miltä tuntuu herätä aamulla ilman painoa. Tai oikeammin miltä tuntuu herätä. Ei, en ole tulossa hulluksi, olen jo. Eivätkä nämä aamut ole minulle. Nämä aamut kuuluvat heijastukselleni. Pienelle ja särkyneelle. Sitten vielä mietin miksi tekstini ovat rumia ja sanat sottaisia. Mikä muuten lasketaan aamuun? Toivotan huomenta aina yö 01.00:stä ilta 23.59:sään. Aamu on ehkä aika päivästä, huominen on toive tulevasta. Ja kerrankin numeroni ovat nättejä. Tänä aamuna voin valehdella hymyn. Pienen, ujon ja surkean hymyn. Pahoittelen ettei hymy ole aito, lähinnä hymylle minä pahoittelen, en sen saajalle.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Toiveajattelua
Elämää on vaikea kirjoittaa. Tunnetta kuvata oikeilla sanoilla. Väärät asiat tuovat oikeita asioita mieleen. Kyyneleet kääntyvät hymyksi ja itku uneksi. On niin pimeää, että haluan pitää sinua kädestä kiinni. Roikkua ajatuksissani niissä pienissä hetkissä, joissa tajuan olevani ystäväsi. Kunnes kohtaan kylmän peilin ja näen mitä olen rikkonut. Rystyset verillä ja pää mäsänä. Katselen kuinka ollaan lopussa. En osaa pyytää anteeksi, haluan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pyytää anteeksi, vaikken ole tehnytkään mitään väärää. Joskus vain täytyy pahoitella, vaikkei ole tehnytkään mitään. Teet siitä vaikeaa, ne harvat kerrat kun olen ollut sanaton, ovat olleet sinun takiasi. Miksi teet kaikesta niin vaikeaa? Vihaan sinua enemmän sen takia, että vihaan sinua. Enkä edes tahdo vihata sinua. Ja niin moni asia muistuttaa sinusta. Pystynkö enää ikinä katsomaan silmiisi ja hymyilemään, on varmasti toiveajattelua, että silloin hymyilisit takaisin. Minä hölmö ajattelin sinun kärsivän, mutta ethän sinä välitä. Ei tämä koske sinua, minä vihaan sinua, end of the story se sinulle on. Jatkat hymyilemistä muille. Minä jumitun taas elämääni ja kärsin itsestäni. Kunnes hymyilen jokaiselle arvelleni ja unohdun puutuneisuuden tunteeseen. Annan olla ja siirrän huolet huomiseen, sieltä ne taas löytyy. Valehtelen itselleni pari onnellista tuntia. Pari hengenvetoa lisää. Kunnes kävelet minua vastaan ja haluan lyödä seinää. Voisinko näyttää tämän sinulle? Ymmärtäisitkö? Epäilen, käskisit varmaan poistamaan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)