Väärinpäin

Olen heikko. Ihan näin alkuun. Vihaan sitä vieläkin.



Ainiin olin kirjoittamassa tätä...

Tuota, niin joo. ( Huomatkaa miten tyhmältä tuo näyttää, ja kaikki on noin vlogeissa ja video postauksissa, öööh, tuota joo siis mä nyt tässä, sii joooh, öööh um äääh)

Miulla oli idea...Kahvi? Tein kahvin itselleni, lisäsin vanilia sokeria ja kaakaojauhetta ja kanelia.
Että herääminen onkin vaikeaa nykyään. (ollut kyllä aina)

AIVAN!! Se päivä kun ei tarvitselähteä minnekkään niin miun hiukset on hyvin! PERKELE! Naama nyt on aina päin helevettiä, mutta hiukset ois kerrankin kohillaan. Pitäisikö tehdä asialle jotakin?

Pieni huomio-huoraus

 

Fashiolista

WeHeartIt

"Tänä aamuna..."

Tänä aamuna mainasin repäistä vaatekaapin ovesta hymyn. En silti sitä tehnyt, miksihän? Välillä tuntuu, että aamut ovat vaikeutuneet entisestään. Sängystä ei pääse ylös, lattia on kylmä ja päässä humisee. En edes tiedä kuinka ja mihin herään. En nouse ylös, suljen vain silmäni muistaakseni viime yön. Se tarina on lopussa, silta poltettu ja pitäisi osata jatkaa eteenpäin. Kummalliset lauseet pyörivät päässä. Hukun ajatuksiini ja niiden jälki mainingit heittävät kaiken vielä kertaalleen ympäri. En jaksa enää kysyä. Haluan nukkua syvää unta. Haluan vain muistaa miltä tuntuu herätä aamulla ilman painoa. Tai oikeammin miltä tuntuu herätä. Ei, en ole tulossa hulluksi, olen jo. Eivätkä nämä aamut ole minulle. Nämä aamut kuuluvat heijastukselleni. Pienelle ja särkyneelle. Sitten vielä mietin miksi tekstini ovat rumia ja sanat sottaisia. Mikä muuten lasketaan aamuun? Toivotan huomenta aina yö 01.00:stä ilta 23.59:sään. Aamu on ehkä aika päivästä, huominen on toive tulevasta. Ja kerrankin numeroni ovat nättejä. Tänä aamuna voin valehdella hymyn. Pienen, ujon ja surkean hymyn. Pahoittelen ettei hymy ole aito, lähinnä hymylle minä pahoittelen, en sen saajalle.

Toiveajattelua

Elämää on vaikea kirjoittaa. Tunnetta kuvata oikeilla sanoilla. Väärät asiat tuovat oikeita asioita mieleen. Kyyneleet kääntyvät hymyksi ja itku uneksi. On niin pimeää, että haluan pitää sinua kädestä kiinni. Roikkua ajatuksissani niissä pienissä hetkissä, joissa tajuan olevani ystäväsi. Kunnes kohtaan kylmän peilin ja näen mitä olen rikkonut. Rystyset verillä ja pää mäsänä. Katselen kuinka ollaan lopussa. En osaa pyytää anteeksi, haluan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pyytää anteeksi, vaikken ole tehnytkään mitään väärää. Joskus vain täytyy pahoitella, vaikkei ole tehnytkään mitään. Teet siitä vaikeaa, ne harvat kerrat kun olen ollut sanaton, ovat olleet sinun takiasi. Miksi teet kaikesta niin vaikeaa? Vihaan sinua enemmän sen takia, että vihaan sinua. Enkä edes tahdo vihata sinua. Ja niin moni asia muistuttaa sinusta. Pystynkö enää ikinä katsomaan silmiisi ja hymyilemään, on varmasti toiveajattelua, että silloin hymyilisit takaisin. Minä hölmö ajattelin sinun kärsivän, mutta ethän sinä välitä. Ei tämä koske sinua, minä vihaan sinua, end of the story se sinulle on. Jatkat hymyilemistä muille. Minä jumitun taas elämääni ja kärsin itsestäni. Kunnes hymyilen jokaiselle arvelleni ja unohdun puutuneisuuden tunteeseen. Annan olla ja siirrän huolet huomiseen, sieltä ne taas löytyy. Valehtelen itselleni pari onnellista tuntia. Pari hengenvetoa lisää. Kunnes kävelet minua vastaan ja haluan lyödä seinää. Voisinko näyttää tämän sinulle? Ymmärtäisitkö? Epäilen, käskisit varmaan poistamaan...

Farewell weekend

Oli vähän mässäily viikonloppunen, mutta kyllä mie vielä hengitän. Olin pitkästä aikaa koko viikonlopun kaupungissa äipän kanssa ja käytiin sitten syömässä kiinalaisessa, paistettiin vohveleita syötiin jäätelöä ja leffassa käydessä oli vähän karkkiakin. Pieni possu täällä siis kirjoittelee.

Tuli siis käytyä katsomassa Les Miserables (yrittäkääpä sano tuo nimi sulavasti, ei onnistu miulta, ei) Olen erittäin iloinen, että kävin sen katsomassa. Pitkästä aikaa oikeasti hyvä elokuva! Jos teillä vain on mahdollisuus mennä itkemään pariksi tunniksi leffa teatterin pimeyteen suosittelen. Tosin, jos et tykkää kokonaan lauletuista musikaaleista kannattaa ehkä tämä upea musikaali skipata. Elokuvassa ei siis todellakaan ole puhuttuja repliikkejä. Toinen toistaan upeammat laulut kantavat tarinan eteenpäin, ja näin jälkikäteenkin saavat kyyneleet pintaan. Arvosteluista luin, kuinka moni kriitikko oli haukkunut Russell Crowen ääntä, mutta miusta Hän lauloi jopa paremmin kuin Hugh Jackman, ei sillä etää Jackmankaan huono olisi ollut. Kaikilta näyttelijöiltä aivan upeat suoritukset! Mietin tässä kovasti pitäisikö mennä katsomaan uusiksi. Sen verran syvän vaikutuksen elokuva minuun teki.

Ainiin, ja vaihdoinpa taas banneria ja ulkoasua. Eiköhän tämä tällä viikolla taas rauhoitu. 

Uutta ilmettä

Mitäs tykkäätte? Päätin nyt vähän vaihtaa tätä ulkoasua näin torstain kunniaksi. Kaikkea tapahtuu, mielessä myllertää ja nyt särkee jo päätäkin. Viikonlopun vietän pitkästä aikaa kokonaan kaupungissa, niin katsotaan mitä tapahtuu. Toden näköisesti istun yksin ison karkkipussin kanssa huoneessani dataamassa. Elikkäs jos on postaus toiveita niin niitä nyt tulemaan, saattaisi olla aikaakin peräti niitä tehdä! Ja ulkomuotoakin vielä hion viikonloppuna, lähinnä tuota sivupalkkia ja sivuja siinä. Ellen saa jotain mahti ideaa!

Tällä hetkellä vain tuntuu, että tämä yö kirjoitellaan, ei miulla ideaa ole, mutta sormet ovat kovin rauhattomat. Varokaa.

Parhautta

Parhautta saada sisko tänne, puhua ihanille ihmisille, hymyillä ja käydä illalla hiljaisessa kirjastossa löytämässä juuri ne oikeat kirjat. Käydä kaupan kautta hakemassa Pandan nougat patukoita ja makoilla sängyllä, kuunnellen Ed Sheerania. Mikä on parhautta kenenkin mielestä?

Heippa kullat!

Hävettää, väsyttää, tylsistyttää.

Viikonlopun jäljiltä olen hengissä, mutta blogia katsoessani tuntuu, ettei tämä paikka hengitä. Kirjoitan niin mitä sattuun, aivan milloin sattuu ja laatukin on millaista sattuu. Tuntuu, että tämä on VAIN päiväkirja, ja niitä en ole ikinä onnistunut pitämään. Tuntuu, kuin tällä ei olisi merkitystä, intoa, tahtoa, halua. Kiinnostaako ketään?

Ainiin, huomatkaa sarkasmi otsikossa...

Soi pehmeä jazz

Minua unettaa. Olen nyt istunut täällä paikoillani niin pitkään, että ramaisee. Ei aktiviteetteja jotka piristäisivät tai seuraa jolle hymyillä ja huitoa. Pitäisikö lähteä kiertelemään? Soittaa tytöille ja ihmetellä mitä haluttaisiin katsoa?

Olisipa jokainen aamu tälläinen. Kirkas aurinko,valkea maa, taustalla pehmeää jazzia, edessä iso latte. Ei kiirettä, ei huolia. Vain tyyneys.

Pitäisi tehdä postaus siitä Cabo Verden lomasta (älkää valittamo siitä kuinka sen kirjoitan, noin se siellä kirjoitettiin) Asiaa olisi lomasta, ja koko matkasta ja siitä miten olen katsonut maailmaa sen jälkeen. Ehkä viikonloppuna?

Varoitan!

Tämä saattaa taas olla sellainen päivä, jolloin päivittelen vähän väliä mitä teen ja miksi ja miten. Odotan vain niin innolla huomista ja tänään ei ole mitään järkevää tekemistäkään.

Istuskelen Coffee Housessa ja juon isoa lattea. Ihana aamu! Vaikka herätessä väsytti aivan pirusti sain hilattua itseni auringonpaisteen avulla ylös. Oikeasti minun ei kuuluisi istua täällä, tai odottaa että Emppu tai Mira soittaisi. Minun kuuluisi olla koulun kanssa Maarianvaaralla viettämässä liikuntapäivää. No en ole, en. Koko päivä oli järjestetty tänä vuonna niin sekavasti ja zumba (ainut johon ilmoittauduin) ei toteutunut, joten totesin turhaksi lähteä. Tarkoituksena tänään shoppailla tyttöjen kanssa ja katsoa leffaa.

Oi että, odotankin huomista! Tyttöjen ilta! Ja muutenkin muksa koulupäivä, alkaa liikalla (mitähän meillä muuten edes on?) sitten luovakirjoittaminen hypäri ja enkuntunti jolloin päästään museoon. Innolla odottaen!

Uijui mikä viikko tiedossa!

Heippa!

Palailen täällä ruudun tällä puolella nyt miten sattuu. Jos joku haluu nopeasti niitä matka kuvia ja tunnelmia tänne niin ilmoittakaa. Sillä itse olen muuten liian laiska aloittaakseni tuon postauksen, mutta jos joku sitä toivoo ja siten perseeseeni potkii niin homma tulee tehtyä! Ja matka kohde siis oli: Cabo Verde - Sal- Santa Maria.

Mutta siis huippu viikko tulossa!! Tiistai nyt on normi perse ryhmän ohjaajan takia, mutta keskiviikkona tanssiharkat pitkästä aikaa ja torstaina "liikuntapäivä" en siis tiedä jaksanko mennä. Toden näköisesti en, eli linnoittaudun Miran luokse katsomaan leffaa ja päivemmällä sitten ehkä vielä shoppailemaan perjantaita varten!! Perjantaina siis tyttöjen ilta. Ihana viettää taas aikaa murujen kanssa!

Hyvää viikonalkua itse kullekkin!

Kotona ja elossa

Tulee katkonaisia lauseita. Surettaa. Tahdon takaisin lämpöön. En osaa enää kirjoittaa, en halua jakaa tätä ihanaa tunnetta vielä. En ehkä ikinä, kaipaan niin paljon että sattuu. Itken kunnes en näe enää mitään. Suljettujen simien takana vilisee auringon täplät vedenpinnalla. Korvissa humisee tuuli ja mainingit. Nenään tulee kalan ja suolan tuoksu. Muistan kaikkien hymyt, kohteliaisuudet ja ystävällisyyden. Lämmön, ilon ihanuuden. Kaipaan takaisin.

Hassu filosofinen ajatus minusta, ( tai minun kummallisuuteni vain)

Kello on kuusi aamulla, toivotan: - Huomenta
Kello on kaksitoista päivällä, toivotan: - Huomenta
Kello on kolme iltapäivällä, toivotan: - Huomenta
Kello on viisi illalla, toivotan: - Huomenta
Kello on kymmenen illalla, toivotan: - Huomenta
Kello on 00.00, toivota: - Hyvää yötä

Miksi? 

"Good morning!" said Bilbo, and he meant it. The sun was shining, and the grass was very green. But Gandalf looked at him from under long bushy eyebrows that stuck out further than the brim of his shady hat.
"What do you mean?" he said. "Do you wish me a good morning. or mean that it is a good morning wheter I want it or not; or that you feel good this morning; or that it is a morning to be good on?"
"All of them at once," said Bilbo. "And very fine morning for a pipe about you, sit down and have a fill of mine! There's no hurry, we have all the day before us!"
J.R.R. Tolkien - The Hobbit

Bilbo on oikeassa, we have all the day before us! Senpä tähden toivotan hyvää huomenta, kunnes on keski yö, ja kelloa ei oikeastaan ole: 00.00- 00.59. Silloin taika raukeaa, kuten Tuhkiossa, kellon löydessä kaksitoista kertaa, kaikki palaautuu ennalleen.

Joka aamu kaikki on vielä mahdollista, niinpä toivotan hyvää huomenta kunnes taika raukeaa. Kaikki on mahdollista, niin pitkään kuin on aamu ja kaikkeen jaksaa vain uskoa.

Hyvää huomenta sinulle jos luet tämän aika välillä 01.00-23.59!

Eksynyt, kadotettu, hukattu, mutta tiensä löytänyt

Michael Bublé - Lost

Olen niin monesti itseni hukannut, etten tiedä löysinkö katoamis kertojen välissä edes itseäni, vaiko pelkän peilikuvan.

Eksyn niin helposti, hämmennyn pienestä. Hukkaan suuntani ja rupean hädissäni juoksemaan ympyrää, kunnes suistun radalta. Huidon ja huudan niin kovaa, että kukaan ei tajua minun olevan hukuksissa. Hymyni ovat valhetta ja kyyneleet kaukana totuudesta. Polkujeni päästä jatkan kävelyä, enkä tajua rämpiväni reisiäni myöten suossa. Jatkan eteenpäin, kunnes tajuan suon nousseen suuhun ja olen lopettanut hengittämisen. En omista elämän kartaa, suuntavaistosta puhumattakaan. En pysähdy lukemaan tienviittoja, vaan juoksen sokeasti eteenpäin. 

Olen pikkuhiljaan tajunnut, etti minulle ole elämän polkua. Ei ainakaan sitä oikeaa, helppoa ja hauskaa. Hyväksyn sen ja pystyn muuntamaan valhe hymyistäni totta. Elämällä ei ole minulle muuta tarjottavaa, en ainakaan siitä osaa ottaa kiinni. Hyväksyn asian, jatkan juoksemista, mutta tietäen, etten pääse minnekkään. Se ehkä on minun kohtaloni. Annan olla ja jatkan rämpimistäni. Kyllä mie taas putoan jaloilleni, aloittaakseni taas alusta tippumisen. 

Miksi tapella vastaan jollekkin, jolle ei voi mitään? En pysty auttamaan epäonneani, tai maailman ajatuksia minusta. Näin on jaksettu jo 17 vuotta, ei tämä tähän lopu. Minä kaadun, nousen ja jatkan. Annan olla ja hyväksyn kaiken tämän. En tiädä mihin lupaudun, mutta näin asia vain on. Ehkä hukkaan itseni, mutta hukkaan sitten kunnolla erilaisiin toive maailmoihin ja utopioihin. Omaan ihmemaahani. 

Jään sinne ja teen vaahtokarkeista talon, hattarasta sängyn, tähdistä katon ja vedestä nuotion. Teen kaiken väärin päin ja hengitän silmilläni. Tarvitsen rakkautta, vaikken siihen uskokkaan. 

Novelli: Luonnonpeili

Tämä novelli on suoraan toisesta blogistani, joka on siis novelli blogi. Toiveena oli että jokin novelli voisi olla kiva, niin tässä vähän riman alituksella, vanhemppi novellini. Kirjoitin tämän joskus kesällä sateisena päivänä. Mökkimme lähellä on lampi, joka kummitteli koko kirjoittamisen ajan mielessäni.

Luonnonpeili

Pieni tyttö seisoo kuistin reunalla. Ojentaa itseään varovasti katoksen ohi, nenänpäähän tippuu pisara. Tyttö vetäytyy äkkiä taakse. Hieroo nenäänsä ja katselee harmaata sadeverhoa. Tytön pienet korvat ovat tarkkaavaiset, hänen kuunellessaan lätäköihin osuvia pisaroita, tip, tip, tip tippuu sade.

Äidin huuto kuuluu talosta, on aika mennä syömään. Tyttö avaa oven, katsoo vielä kerran taakseen, mutta menee kiltisti sisään. Ruoka ei maistu, olisi pakko päästä katselemaan sadetta. Äiti kieltää. Tyttö on juuri ollut kuumeessa ja kipeänä. Sateeseen ei saa mennä. Jos sade lakkaa, ja laittaa kunnolla päällensä tyttö saa luvan lähteä ulos.

Tytön silmät tapittavat sohvan nurkasta ikkunaa. Sade ei lakkaa. Kello lähestyy jo nukkumaan meno aikaa. Tyttö huokaisee hiljaa ja toivoo samalla ettei sadelakkaisi, ja silti että se laikkaisi. Ehkä aamulla?

Kirkas aamu aurinko paista tytön vaaleille luomille. Sade on lakannut. Tyttö vetää kumisaappaansa jalkaan ja juoksee ulos. Tuliko aamiainen syötyä? No, senhän ehtii sitten myöhemminkin toteaa tyttö, ja tiipustaa lammenrantaan. Siellä tyttö katselee hiljalleen vaaleaa metsää. Kaikki on vielä märkää ja kaunista.

Hiljaa tyttö kiipeää kaatuneen puun päälle. Sieltä näkee paljon paremmin, kuin 120 senttimetrin korkeudesta. Hän tähyilee ympärilleen ja havaitsee liikettä lammen toisella puolella. Tytön sileälle otsalle ilmestyy pieniä ryppyjä. Hän miettii onko kyseessä kettu vai kani. Vai peltopyy? Tyttö ravistaa päätänsä, aivastaa kerran, toisen...
Onnistuu pidättäämään kolmannen aivastuksen. Eihän aivastuksia nyt voi turhan päiten tuhlata. Ne säästetään mummolaan.Jos mummolassa aivastaa, saa mummolta silityksen ja lämmintä mehua. Sen tyttö on jo oppinut.

Nyt kahina kuuluu jo lähempää. Tytöstä katsoen oikealta. Tyttö nostaa päätään ja kuuntelee. Kahina lakkaa. Tyttö hypähtää varovasti alas puun päältä. Hän hiipii hiljaa puun taakse ja jää odottamaan. Alkaa piilosleikki. Tyttö on aivan hiljaa ja yrittää hengittää hiljaa ja varovasti. Puska heilahtaa tytön vasemmalla puolella. Tytön pieni ruumis jännittyy ja hän hiipii puun toiselle puolelle. Sieltä hän pääsee nopeasti ison kiven taa piiloon. Tytön kaksi valpasta silmää tuijottaa ruskean otsatukan alta. Ne ovat kohdistuneet suureen puuhun. Hänen tuntematon piiloleikki kaveri on lähtenyt perääntymään.

Metsä on aivan hiljaa heidän ympärillään. Tyttö astuu varovasti kiven takaa, pensaan luokse. Hän jää katsomaan suurta puuta. Puuta jonka kuihtuneiden juurien vieressä on lätäkkö. Lätäköstä heijastuu metsä, joka kohoaa piiloleikkijöiden päiden yllä. pieni kaistale taivasta, ja pari pilveä.  Jostain pyörähtää tuulenvire, se ravistaa puista vettä. Pisarat osuvat luonnonpeiliin ja rikkovat sen kauniin kuvan.

Tyttö huudahtaa yllätyksestä. Hänen on pakko päästä lähemmäksi. Ei kai kuva mennyt kokonaan rikki? Hän ei enää ajatellut piilosleikkiä, vaan kompuroi lätäkön luokse. Pinnan tasaannuttua hän näki taas puut ja taivaan. Sekä pienen vaalen pään, josta katso kaksi vihreää silmää. Tyttö nosti ihmeissään katseensa. Tytön edessä seisoi pieni poika. Hetken aikaa he tuijottivat toisiaan.

He olivat aivan hiljaa, kunnes linnun huuto katkaisi äänettömyyden. Pojan silmät välähtivät. Tämä kiersi lammikon ja tarttui tytön käteen. Pojan käsi oli lämmin ja sileä. Toisella kädellään poika painoi tytön käteen kukkasen. Se oli sievä vaaleansininen lemmikki. Pojan silmät välähtivät taas, suun kaaruessa pieneen hymyyn.

Sitten poika kääntyi ja juoksi pois ennenkuin tyttö ehti edes kiittä tätä. Ei sillä, että tyttö olisi edes siihen yllätykseltään pystynyt. Sammakon kurnutus herätti tytön ajatuksistaan. Tytön ilme oli ihmettelevä, kun hän palasi kotiin. Koko illan hänene otsallaan oli pieni sievä ryppy. Kukan hän tietenkin oli laittanut puhelinluettelon väliin ja puhelinluettelon oman sänkynsä alle. Näin hänen pieni kukka pysyisi aina tallessa.

Aamulla maailma näytti taas erilaiselta. Ukkosti ja tytön piti pysyä sisällä. Tytön otsa hohkasi kuumuutta, tämän miettiessä oliko kaikki tapahtunut. Hänen oli pakkonousta ylös sängystä ja vetää puhelinluettelo esiin sen alta. Kukka oli siellä L: kirjaimen kohdalla.
Tyttö kiipesi takaisin sänkyynsä ja nukahti näkien unta sateesta ja sen ihanuudesta. Jostain sadeverhon uumenista häntä katseli kaksi vihreää silmää...

Tärkeimpäni

Vastauksena toiveeseen lempi tavarastani, tässä kaksi lemppari korua, jotka ovat myös korvaamattoman tärkeitä.

Tärkeimmät koruni. Rippiristini ja kelttiläinen sormus. Molemmilla on oma tarinansa ja minua ei melkein ikinä näe ilman noita koruja.

Ristin tarina:

Mentyäni rippileirille, kummi-tätini kysyi millaisen ristin haluaisin. En halunnut perinteistä pientä, yksinkertaista kultaista luterilaistaristiä, joten pyysin häntä tuomaan Skotlannista ( Kummi-tätini asui siellä)hopeisen keltti ristin. En usko jumalaan, joten en halunnut luterilaistaristiä. Keltti uskonnot ovat kiehtoneet minua taruineen ja myytteineen, ja rakkaus Skotlantiin on ollut aina vahva. Niimpä kummi-tätini toi minulle ihanan, epä symetrisen ristin. Keltti ristille ominaisesti ristin keskiosaa kiertää ympyrä, joka muistaakseni tarkoittaa elämää, tai aurinkoa. Risti oli minulla jopa wanhojen-päivänäni, kuten kuvasta näkyvä nauha osoittaa, tavallisesti risti riippuu kaulallani ketjusta, jonka lenkit ovat pyöreitä. En voi luopua rististäni ikinä.



Sormuksen tarina:

Tämän kauniin hopea sormuksen tarina on pitkä. Kolme vuotiaani kävin ensimmäisen kerran Skotlannissa, ja jätin sydämeni sinne. Se ei ole ikinä ollut sen jälkeen kokonaan minulla, osa on aina Skotlannissa. Sormuksenkin sain kummi-tädiltäni. Olin ala-asteella, enkä käyttänyt juurikaan koruja, ainakaan säännöllisesti, enkä varsinkaan mitään noin hienoa. Niinpä jätin korun vain lojumaan huoneeseeni. Parin vuoden päästä, ehkä siinä 7-8 lk. aikana sen taas löysin ja se ei sopinut enää kuin vain vasemmankäden nimettömään. Pikkurilleihin se oli aivan liian iso, ja muihin liian pieni. Rupesin pitämään sitä kauneutensa takia sitten ketjussa, johtuen osittain myös sen aikaisesta Taru Sormusten Herrasta, innostuksestani. Lopulta sormus päätyi pysyvästi nimettömääni, eikä asia hirveämmin minua häirinnyt, vaikka näytti kuin olisin ollut kihloissa. Siitä syntyi pieni vitsikin, että olin muka kihloissa. Hiljalleen kehittyi ajatus: Niin olinkin. Olin kihloissa sitoutunut pysyvästi Skotlantiin, vihasin miehiä enkä ikinä aikonut mennä naimisiin, enkä aijokkaan. Sormus on juuri siinä missä sen kuuluukin olla. Muistuttamassa minua kipeästä kaipuusta Skotlantiin, vihasta miehiä kohtaan, liiasta ylpeydestäni, ja horjuvasta itsetunnostani ja selkärangastani, sekä tahdosta olla itsenäinen ja vahva. Yksin. Parina aamuna olen saanut itkupotku raivareita, kun en olekkaan löytänyt sormustani. Ilman sitä tulen hulluksi, ja en ole kokonainen. Tuntuu alastomalta ja pelottavalta olla päivä ilman sitä. Ainut ongelma sormuksessa on nuo kapeat raot ja rei'ät:D Vähän väliä saa hammastikun kanssa sieltä kaivaa pölyä ja hiustenhoitoaineita yms. pois. Silti suurin rakkauteni.

Elämän hyvät hymyt ja positiiviset pusut

Tänään tuntui (20.2.2013) hyvältä, paljon tapahtui, paljosta selvittiin ja silti hymyillään. Tuli pyyntö postauksesta: Mikä on elämässäsi hyvää? Ensin mietin lähteväni lähestymäänn aihetta vähän materiaalisesti, sitä sitten syventäen, mutta tänään (20.2) tajusin, että parempi kirjoittaa mitä sydamestä löytyy.

Pitkästä aikaa helppo hengittää, eivätkä kädet tärise. Tuntuu hyvältä, tuntuu kuin olisi herännyt pitkästä unesta. Aurinko paistaa ja piriuetit onnistuvat. Pystyn hymyilemään vieraille sekä tutuille, ja mikä parasta aitoa hymyä, ei irvistystä ja vääristynyttä kuvaa minusta, minun hymystäni. Askel on keveä ja tuntuu kuin olisin saanut siivet.

Elämän hyviä asioita on niin monia, materiaalia, ihmisiä, elintaso, maa, ympäristö yms. Itselleni tärkein on silti sisäinen hyvinvointi. Mitä tekee ihanilla ihmisillä ympärillään jos ei osaa nauttia heidän seurastaan? Kuinka arvostaa tavaroitaan, jos mieli velloo pohjamudissa? En pysty edes näkemään Suomen kauneutta surullisena. Katseeni on alas luotu, ja maan vetovoima vetää suunpielet ja hiukset alas. Kun löytää hyvän olon sisältään, on helpompi nähdä pienet negatiivisuudet positiivisuuksina. Sitä ei jaksa kiinnittää pieneen, turhaan, surulliseen sälään huomiota.

Kiitos kuuluu monelle siitä, että voin hyvin. Perheelle, ystäville ja kaikille jotka ovat hymyilleet minulle. Elämäni parhaita asioita ovat ne pienet jutut, joiden takia olen aina päässyt tippummaan jaloilleni, vaikka pudotus olisikin ollut pitkä ja kova. Vähän aikaa huimaa, mutta hyvin on aina käynyt. On ihanaa välillä tippua kovaa, jotta voi taas nähdä maailman uudelleen yhä vain kauniinpana. Osaa arvostaa jokaista hyvää hetkeä, pientä hymyä, kaunista kylmyyttä, kaikke turhaa ja kaikkea tärkeää.

Elämä on hyvin, kun pystyy putoamaan, mutta luottamaan, että siitä selviää ja pääsee takaisin ylös. Kuin Benji-hyppy. Sellaisen tahdon joskus tehdä, tiputttautua korkealta tyhjyyteen, silti luottaen, että köysi kestää, ja pääset turvallisesti alas. Niin pitkään asiat ovat hyvin, kun positiivinen asenne säilyy.

Rakennan hyvän elämän hetken onnesta, satunnaisesta surusta. Tullakseni paremmaksi ihmisenä.