Toiveajattelua

Elämää on vaikea kirjoittaa. Tunnetta kuvata oikeilla sanoilla. Väärät asiat tuovat oikeita asioita mieleen. Kyyneleet kääntyvät hymyksi ja itku uneksi. On niin pimeää, että haluan pitää sinua kädestä kiinni. Roikkua ajatuksissani niissä pienissä hetkissä, joissa tajuan olevani ystäväsi. Kunnes kohtaan kylmän peilin ja näen mitä olen rikkonut. Rystyset verillä ja pää mäsänä. Katselen kuinka ollaan lopussa. En osaa pyytää anteeksi, haluan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pyytää anteeksi, vaikken ole tehnytkään mitään väärää. Joskus vain täytyy pahoitella, vaikkei ole tehnytkään mitään. Teet siitä vaikeaa, ne harvat kerrat kun olen ollut sanaton, ovat olleet sinun takiasi. Miksi teet kaikesta niin vaikeaa? Vihaan sinua enemmän sen takia, että vihaan sinua. Enkä edes tahdo vihata sinua. Ja niin moni asia muistuttaa sinusta. Pystynkö enää ikinä katsomaan silmiisi ja hymyilemään, on varmasti toiveajattelua, että silloin hymyilisit takaisin. Minä hölmö ajattelin sinun kärsivän, mutta ethän sinä välitä. Ei tämä koske sinua, minä vihaan sinua, end of the story se sinulle on. Jatkat hymyilemistä muille. Minä jumitun taas elämääni ja kärsin itsestäni. Kunnes hymyilen jokaiselle arvelleni ja unohdun puutuneisuuden tunteeseen. Annan olla ja siirrän huolet huomiseen, sieltä ne taas löytyy. Valehtelen itselleni pari onnellista tuntia. Pari hengenvetoa lisää. Kunnes kävelet minua vastaan ja haluan lyödä seinää. Voisinko näyttää tämän sinulle? Ymmärtäisitkö? Epäilen, käskisit varmaan poistamaan...