Miksi sateenvarjoon on maalattu hattaroita?

Äidinkielen tunnilla piti tehdä pieni kirjoitus lämppä. Opettaja heijasti kuvan kolmesta pikku tytöstä, joista keskimmäinen oli lyhyin, taululle. Heillä kaikilla oli valkeat kaavut päällään ja enkelinsiivet selässään. Kuva oli otettu takaa päin, joten kasvot eivät olleet näkyvissä. Käsky kuului :- Kirjoittakaa, novellia, avaavaa tekstiä, tulkintaa, mitä vain, vaikka runo! Sitten tekstit luettiin pienissä ryhmissä/ pareittain. Ystäväni kirjoittivat positiivisesti enkeleistä ja arjen harmudesta ja siinä olevista valopilkuista yhdellä kappaleella, itse vähän innostuin asiasta ja tämän sain aikaan parissa minuutissa. Olenko vääntynyt vai mikä, kun tälläistä saan aikaan? 

Onko enkeleitä olemassa? Onko kuva sairas vertaus siihen, kuinka jokainen on elämän arkienkeli. Pieni, kärsinyt, nuhruinen kiitos tämän elämän jonka ihminen on tuhonnut. Enkelit ovat kuolleita ihmisiä, tai taruhahmoja jotka muistuttavat ihmisiä ja suojelevat heitä. Ja ovat niin helvetin pyhiä ja ihania ja kaikke suloista ja puhdasta. Vaikka ovatkin rinnastus universumin kamalammista asiasta. Ihmisestä. Tautipesäkkeestä joka on luonut maailmanlaajuisen dystopian, ihan vain olemassa olollaan ja sillä varjolla, että ihminen nyt vain on älykkäin ja kuningas laji. Ja ketkähän ne tuhoaa maailman jossa itse elävät?

Päädytään sitten enkeleiksi taivaaseen. Lupaan itse nauraa sitä näkyä joka muodostuu ihmisistä, jotka kuoltuaan istuvat enkeleinä pilven reunalla ja katsovat tyhjyyttä, koska maapallo on tuhoutunut, eivätkä enkelit sitä onnistuneet pelastamaan, koska itse olemme enkeleitämme. 

Valolla ja ilolla ja kiltteydellämme (enkelten perus piirteet?) yritämme peitota sen tuhon jonka olemme itsellemme aiheuttaneet, elämme vain yhä suuremmassa ja pehmeämmässä valheessa. Voimme syyttää kaikesta pahasta, jolta enkelit eivät meitä pelasta, vain itseämme ja tekojamme. Emme ole enkeleitä sen enempää, kuin kivi joka leikkii norsua, jolla on sateenvarjoon maalattuja hattaroita. 

En tahdo lähteä, mutten kykene jäämäänkään

Kädet jäätyy. Sydäntä en omistakkaan. Mutta nyt tuntuu helpommalta hymyillä. Ehkä se viimeinen hymy, mutta hymy se silti on. Saan siitä voimaa ja tahtoa jatkaa. Enää en pelkää. Asioita on vähemmän mielessä. Vaikka selkään sattuukin kaikesta painosta, jaksan taas. Osaan taas tanssia, sormet ovat kotonaan näppäimillä ja mieli lentää.

Ensilumen myötä elämä muutuu. Katsotaan minne täällä nyt päädytään. En halua päätyä kenenkään käsille, osaan tanssia ja pyöriä nyt yksin. Ehkä on vain oikea aika päästää irti. Voin pitää kädestäsi kiinni, mutta käsivarsillesi en retkahda.

On niin monta ihmistä joille haluaisin puhua, joihin haluaisin tutustua kunnolla. Osa koulussa, osa kahvilassa, osa netissä, osaa en edes ole tavannut vielä. Voisimmeko me puhua? Tutustua? Ei ihastuta, ei karata yhdessä, vaan luodaan oma salainen paikka minne piiloutua ja pitää toisen kädestä kiinni, ihan vain kädestä kiinni pitämisen riemusta. Haluan niin paljon puhua sinulle, olet mielenkiintoinen ja ihana. Toivottavasti tämä ei ole tyhjä toive.

Olen myös ruvennut miettimään taas Joulukalenteria tänne blogin puolelle. ( TIEDETÄÄN nyt on vasta lokakuu, mutta silti hyvä olla joissa) Olisiko teillä kiinnostusta taas ihmetellä joulukalenteria 24 päivää? Tai noh, minähän teen blogissani mitä haluan, mutta noin korrektisti kysyttynä.

Illan jatkot ihanaiset
-Liisa-

Crying does not help when you are not The First Lady

Tuntuu, että blogini palailee siihen mistä se aikoinaan lähtikin. Kirjoitan yöllä, kirjoitan asioista jotka ahdistavat, kirjoitan ihmisille. Tapan aikaani, kosken tahdo mennä nukkumaan. Pelkään sitä, sitä mitä unessa ehkä näkisin. Mutten myöskään tahdo herätä aamulla, sillä silloin kaikki taas pyörii päässä. Tämä on kuin sirkus helvetistä. Ja sen pääklovni olen itse.


It feels like my blog is going back from there where it first started. I write at night, I write about things that harass me, I write to people. I kill my time, 'cause I don't want to go to sleep. I am scared by it, that what I might see in my dreams. Either I don't want to woke up in the mornings, 'cause then everything spins around my head again. This is like Circus from Hell. And the star clown is me.

Enkä tiennyt voivani tykätä näin helvetin kovaa

I just didn't know...

Miksi minä olen kuka olen?

Miksi olen tälläinen?  Kuinka minusta on tullut tälläinen? Milloin minusta on tullut tälläinen? Miksi juuri nyt kun sen takia kaikki sortuu? Tahto karata kasvaa koko ajan. Ottaa vain jalat alleen ja kadota. Miten paljon helpompaa olisikaan vain kadota. Ei ketään tai mitään ympärillä. Meinasin pyytää sinua karkaamana kanssani, mutta sitten se ei olisi laskettavissa katoamiseksi.

Why I am like this? How I became like this? When I became like this? Why now, when everything falls apart because of it? The will to run away grows all the time. Just start runing and disappear. How much easier it would be just to disappear. No one or anythig around. I almost asked you to runaway with me, but then it would not be caunted as a disappearing. 

Palannut taas kuuntelemaan Ed Sheerania. Kauniita sanoja, jotka ihmisten suusta tulleina ovat vain sana helinää. Kommunikointi on vaikeaa. Jos ajattelee liikaa mitä sanoo, ei saa sitä mitä tuntee ulos, pimittää asioita ja kaikki menee väärin. Sitten kun ei välitä yhtään mitä sanoo, sanoo kaikki tunteet ja ajatukset joita ei pitäisi kertoa kenellekkään. Nekin satuttavat. Olisiko helpompaa olla vain hiljaa? Hyshys hiljaa, antaa vain kaiken olla ja maata lattialla? 

Back to listening Ed Sheeran. Beautiful lyrics, that are just empty words when they are spoken by a people. Communication is hard. If thinks to much what to say, can't get any feelings out, hides things and everything is ruined. When does not care what to say, says all the feelings and toughts thats shouldn't told to anyone. Those hurts as well. Would it be easier to be quiet? Shhshh quiet, let everything just be and lie on the floor?

Fuck you ja se huono puoli

Mihin me jäimmekään?

Ei ainakaan mihinkään, mihin minä uskoisin. Ajatukset karkaavat siinä välissä, kun nousee portaita ylös mennäkseen sänkyyn. Aina ei voi toimia, eihän?

Teidätte elokuvan Anna Karenina? Loistava elokuva! Ihana ja mystinen, sai minut ajattelemaan niin paljon. Myös musiikit. Täydellistä. Sai toivomaan hiljaista talvipäivää. Tiedettähän myös ne päivät, jolloin sataa lunta, mutta on myös valoisaa? Maailma on peittynyt hiljaisuuteen. Ei ole ketään muuta, niin valkeaa ja puhdasta, uutta ja taijan omaista. Kunpa olisi tuo päivä, yksin täällä mökillä. Soittaisin vain näitä musiikkeja elokuvasta ja tanssisin, tanssisin, tanssisin. Pyörisin ympäri, menisin kuisitille katsomaan lunta ja tanssimaan lisää. Tanssia koko päivä, unohtaa elämisen pahuus. Ja vain puhtaasti nauttia tunteesta. Tunteesta, jonka musiikki, tanssiminen, lumi, valkeus, hiljaisuus ja kylmyys antavat. Juuri sataneen lumen tuoksu on niin rauhoittava. Täydellinen talvipäivä. Vain minä ja ajatukseni. Kukaan ei olisi siellä tuomitsemassa, kinaamassa, puhumassa, katsomassa, nauramassa, itkemässä. Vain minä loputtomassa valkeudessa.

Kunnes se käänyisi yöksi. Kylmä, pimeä yö. Tiedäthän, epätoivo on myöskin ihmeellinen tunne. Maata lattialla, katsoa ikkunan läpi, nähden vain tulen heijastuksen. Kuunnellen tulta takassa. Pyörien ympyrää pimeydessä. Kaikkialla mustaa. Syvää sinistä, mustaa, tummaa valkeaa, ei aurinkoa, vain kuu ja tähdet. Ei enää satavaa lunta, vain pimeys.

Mutta ei. Minut on kirottu ja nyt on 'kesä'. Rakkauden kesä 2013. Ärsyttää kuinka kaikki kesät ovat 'rakkauden' kesiä. Mistä tämä nimitys tulee? Noh, minkä teet. Istun kädet puuskassa odottaen syksyä.

So where were we?

At least not in something I belive in. Toughts runs away, while going to upstairs to go for a bed. Well, it can't always work, can it?

You know movie called Anna Karenina? Exelent movie! Wonderful, mysterious, made me think so much. But also the musics from it. Marvelous. Made me wish for a quiet winter day. You also know those days when it is light, but still is snowing? World is covered up with silence. There is no one else in the world, it is so white and pure and new and magical. I wish it would be that day, and alone at here summercottage, I would just play these musics from the movie, dance, dance, dance. Spin around, go to the balgony watch the snow and dance some more. Dance the whole day, forget the badness of living. And just purely enjoy of the feeling. The feeling that music, danceing, snow, witheness, silense, coldness gives. Smell of the snow that just have fallen is so calming. Perfect winder day. Only me and my toughts. No one would not be judgeing there, argueing, speaking, looking, laughing, crying. Only me in endless whiteness.

Untill it would turn into a night. Cold, dark night. See, sometimes despret is wonderful feeling as well. Lying on the floor, watching trough the window only seeing the fire flashing back. Listening the fire in the foreplace. Spining around in darkness. Everywhere black. Deep blue, black, dark white, no sun, only a moon and the stars. No snowing anymore. Only darkness.

But no. I have been cursed and now is 'summer'. Summer of love 2013. It is irritading how all the summers are called as a summer of 'love'. From where this name comes? Well, what can you do. I am sitting here my arms grossed my chest, waiting for the Autumn.

Vähän skumppaa, vähän mansikoita

Ei miulla ole tällä hetkellä mitään sanottavaa. Tai on, mutta tajuan pitää ne pääni sisällä. Joskus on vain parempi olla hiljaa tunteistaan ja toivoa parasta silmät kiinni.

I have nothing to say at the moment. Well there is, but I am wise enought to keep it in side of my head. Sometimes it is just better to be quiet and hope for the best with eyes closed. 

Taivaalla tuulee enkä kadu mitään, en yhtään mitään

Edith Piaf - Non, Je ne regrette rien

Kuinka monesti olen aloittanut sanalla: Sataa? Kuinka monesti olen kertonut rakastavani sadetta? Kuinka tuntuu, että maailma itkee takiani? Tai kanssani? Sataa, enkä näe vastarantaa. Maailma on rajannut minut pieneen tilaan. Sumentanut mieleni, kuten usva järven. Vai onko se sadetta? Onko mieleni höyrystänyt kyyneleeni sumuksi? 

Mutten välitä, en. En jaksa, en halua. En vain välitä. Elämässä ei ole mitään, mitä minä katuisin. Voisin elää jokaisen päivän pääpystyssä uudelleen. En välitä, en kadu. Seison tässä valintojeni takia, enkä aijo niiden takia kaatua. Antaa maailman kaatua ympäriltäni minä seison ja odotan kaiken rauhoittavan, pölyn laskeutuvan, tanssiakseni tuhon yli. Kevyin askelin, pienin hypyin ja piruetein kaiken yli. Pyörien yhä uudelleen ympäri, ympäri kunnes kaikki sumenee ja olen jossain muualla. 

Nostan jalkani ylös, laskiessani jälleen alas ne osuvat kosteaan sammaleeseen. Vajaon hiukan, vain huikan. Jään katsomaa uutta elämää. Niin se vain menee. Jonkin tuhoutuessa, syntyy jotain kauniinpaa. 

How many times I have started: it rains? How many times I have told how much I love rain? How it feels like the whole world is crying because of me? Or with me? It rains, I can't see the other shore. World has confined me into a small space. It has blurred my mind, like the mist has blurred the lake. Or is it the rain? Has my mind evaporate my tears to fog?

But I don't care, I don't. I don't stand, I don't want to. I just don't care. There is nothing I would regret in my life. I could live every single day again and keep my head held high. I don't care, I don't regret. I stand here because of my choises, and I won't fall because of them. Let the world fall around me, I will stand right here and wait everything to calm down, the dust to set down, so I can dance across the destruction. With light steps, small jumps and pirouettes across everything. Spining around again and again untill everything becomes misty and I am somewhere else.

I lift my feet up, when I put them down again they hit wet bryophyte. I sink a bit, but only a little. I remain to look a new life. That is how it goes. When something gets destroyed, it gives a birth to something more beautiful. 

-Please don't judge my english, it's bad I know, but i wanted to try, 'cause so many of my visitors aren't Finnish- 

Devil In Me

Jokaisessa asuu paholainen. Minussa se näkyy selvästi. Palo silmissä ja myrkky sanoissa, tunteettomuus ajatuksissa ja kylmä sydän Skotlannissa. Herään aamuihin mennäkseni vain illalla uudestaan nukkumaan. Kuljen sumussa ja hapuilen. En kaadu, en tahdo, en pysty. Jatkan yhä eteenpäin. Yritän karistaa paholaisen, siinä hän silti on. Edessäni peilinäni, kuvajaisena, joka vääristyy kuin vedenpinnasta katsottuna. Kyllästynyt juoksemaan, pakenemaa, karkaamaan ja piiloutumaan. Jään piruni vangiksi. Suljen hänet sisääni ja juon hänen huulillaan ja laulan hänen sävelellään. En pelkää oikeastaan, näin olen turvassa. Liian syvällä pahan toisellapuolella, jotta minua voisi mikään enää satuttaa. Suljen silmäni ja hymyilen.

Sataa

Takkuiset ripset, tummat silmänurkat, väsynyt katse pyyhkii kiharapilven yli.
Kalpea kuin lakana, iho kuin unessa, käsi pyyhkäisee väsymystä silmistä.
Nukkuva mieli, turhat ajatukset.
Yritän herätä.

Tämän viikon olen paratiisissa, mökillä, sateen keskellä tuijottamassa vastarantaa. Katsomassa auringon värjäämää järveä illalla, kuuntelemassa sateen ropinaa vinoakattoa vasten. Nukun sängyssä kukkatapetin vieressä, katson ikkunan läpi, toisen ikkunan läpi. Talossa on muitakin. Ihmisiä joista välitän, ihmisiä joista tykkään. Talon täyttää mukava tuoksu, ruoka ja ne jotka tarkoittavat minulle turvaa. Olen onnellinen. Voin olla rauhassa ja nukkua vähän, se ei haittaa. Saan nousta maailman parhaasta paikasta, maailman tärkeimmän ihmisen kanssa.

Kiitos.

Huokaus

Ollaan hengissä joo. Jotenkin tuntuu vain vetämättömältä ja tyhjältä. Tapahtuu taas niin paljon ja asiat solmussa tai rästissä. Ja mitään ei saa tehtyä. Alkaa pikku hiljaan ärsyttämään ja tuskastuttamaan. Oikeastaan turhauttaa tämä miun saamattomuus. En muista milloin oisin ollut koko päivän vain itseni kanssa, miettinyt vain sitä mitä MINÄ haluan, toivon, tarvitsen. Koko ajan joku muu ollut vaatimassa huomiota. Jospa viikonloppuna saisi hengähtää. Laittaisi pädin kiinni kokonaiseksi päiväksi ja hengittelisi syvää. Helpottaisikohan se? Saisinkohan niin lisää voimia ja jaksamista? Tahtoa ja toivoa?

Tänään miulta hymyä, en lähettänyt. Oman tunnon tuskia, tein asialle mitä tahansa. Noh, tässä se hymy teille. Varastakaa jotain joka ei kuulu teille. Tuo hymy on kielletty, ja niin on sen oikea saajakin. En saisi hymyillä. Silti makein hymyn tunne pitkään aikaan. Varastettu hymy, kielletty ilo, väärä huomio, törkeä pyyntö ja aivan paskamainen vastaus.

Yö sade, yö hymy

Se on tyhjyys, se on rauha.

Olen onnellinen, elämäni on raiteillaan ja pystyn hymyilemään. Sade lyö ikkunaan ja vajoan tyynyä vasten. Haluan vain katsoa ikkunaa ja siinä valuvia pisaroita. Kuunnella kolahduksia ikkunalautaan ja tuntea karanneet sateen kihartamat hiussuortuvat kasvoillani. Nauttia pimeästä ja märästä ilmasta. Nähdä kuinka sade iskee katulamppujen kellertävässä valossa, kovaan mustaan asfalttiin, joka vasta oli aivan valkea lumesta.

Maailma itkee puolestani, huuhtoo kaiken puhtaaksi. Suojaa minut, vahvistaa minua ja hellii. Silittää märällä kädellään poskeani, suutelee niskaa ja kutittaa leukaa. Antaa hengittää vapaasti ja laulaa hiljaa. Sade peittää minut ja olen hiljaa kahdestaan maailman kanssa. Tuudittaudun hitaasti tyhjyyteen. Siellä olemme vain me. Minä ja maailama. Ei ketään, tai mitään muuta. Vain me kaksi tanssimassa. Tekemässä piruetteja ja hyppyjä.

Rikomme ruumiillani ja ruumiittomattomuudellasi rajoja. Teemme elämän koreaokrafian, joka hukkuu lammikoihin ja huuhtoutuu viemäriin. Jää puiden oksille roikkumaan ja iskee vieraisiin ikunoihin. Tartumme yhdessä tähän hetkeen ja jatkamme hymyilemistä. Sinä hymyilet minulle, minä hymyilen takaisin. Vain sinulle, maailmalle. En kaipaa muuta. Vain sateen hellän kosketuksen ihollani ja pienen pimeyden ympärilläni.

Jään tähän loppu yöksi. Katson sadetta ja nukahdan maailman peitelleesä minut pimeään ja sateeseen. Taustalla hiljaista ropinaa ja satunnainen raskas isku. Olen yksin kanssasi ja olen turvassa.

Tahdon, Haluan ja Tarvitsen

Tahdon katsoa silmiisi. Tahdon nähdä niiden tunteen, niiden takana piilevät ajatukset. Tahdon että katsot takaisin. Tahdon sinun näkevän mitä minun silmien takaa paljastuu. Tahdon sinun tietävän kaikki pienet valheet, kaiken tuskan, jatkuvan riemun ja ennen kaikkea epävarmuuteni. 

Haluan hymyillä sinulle vinosti. Haluan näin viestittää sinulle jotain. Haluan saana hymyn takaisin. Haluaisin sillä tavalla tietää tunteesi. Haluan sinun näkevän hymyni läpi. Haluan sinun ymmärtävän epävarmuuteni

Tarvitsen sinut hassuttelemaan kanssani. Tarvitsen sinut vierelleni. Tarvitsen katseesi ja hymysi. Tarvitsetko sinäkin minua, sitä epäilen. Tarvitsen sinut ollakseni parempi ihminen. Tarvitsen sinut poistamaan epävarmuuteni.

"Tänä aamuna..."

Tänä aamuna mainasin repäistä vaatekaapin ovesta hymyn. En silti sitä tehnyt, miksihän? Välillä tuntuu, että aamut ovat vaikeutuneet entisestään. Sängystä ei pääse ylös, lattia on kylmä ja päässä humisee. En edes tiedä kuinka ja mihin herään. En nouse ylös, suljen vain silmäni muistaakseni viime yön. Se tarina on lopussa, silta poltettu ja pitäisi osata jatkaa eteenpäin. Kummalliset lauseet pyörivät päässä. Hukun ajatuksiini ja niiden jälki mainingit heittävät kaiken vielä kertaalleen ympäri. En jaksa enää kysyä. Haluan nukkua syvää unta. Haluan vain muistaa miltä tuntuu herätä aamulla ilman painoa. Tai oikeammin miltä tuntuu herätä. Ei, en ole tulossa hulluksi, olen jo. Eivätkä nämä aamut ole minulle. Nämä aamut kuuluvat heijastukselleni. Pienelle ja särkyneelle. Sitten vielä mietin miksi tekstini ovat rumia ja sanat sottaisia. Mikä muuten lasketaan aamuun? Toivotan huomenta aina yö 01.00:stä ilta 23.59:sään. Aamu on ehkä aika päivästä, huominen on toive tulevasta. Ja kerrankin numeroni ovat nättejä. Tänä aamuna voin valehdella hymyn. Pienen, ujon ja surkean hymyn. Pahoittelen ettei hymy ole aito, lähinnä hymylle minä pahoittelen, en sen saajalle.

Toiveajattelua

Elämää on vaikea kirjoittaa. Tunnetta kuvata oikeilla sanoilla. Väärät asiat tuovat oikeita asioita mieleen. Kyyneleet kääntyvät hymyksi ja itku uneksi. On niin pimeää, että haluan pitää sinua kädestä kiinni. Roikkua ajatuksissani niissä pienissä hetkissä, joissa tajuan olevani ystäväsi. Kunnes kohtaan kylmän peilin ja näen mitä olen rikkonut. Rystyset verillä ja pää mäsänä. Katselen kuinka ollaan lopussa. En osaa pyytää anteeksi, haluan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti pyytää anteeksi, vaikken ole tehnytkään mitään väärää. Joskus vain täytyy pahoitella, vaikkei ole tehnytkään mitään. Teet siitä vaikeaa, ne harvat kerrat kun olen ollut sanaton, ovat olleet sinun takiasi. Miksi teet kaikesta niin vaikeaa? Vihaan sinua enemmän sen takia, että vihaan sinua. Enkä edes tahdo vihata sinua. Ja niin moni asia muistuttaa sinusta. Pystynkö enää ikinä katsomaan silmiisi ja hymyilemään, on varmasti toiveajattelua, että silloin hymyilisit takaisin. Minä hölmö ajattelin sinun kärsivän, mutta ethän sinä välitä. Ei tämä koske sinua, minä vihaan sinua, end of the story se sinulle on. Jatkat hymyilemistä muille. Minä jumitun taas elämääni ja kärsin itsestäni. Kunnes hymyilen jokaiselle arvelleni ja unohdun puutuneisuuden tunteeseen. Annan olla ja siirrän huolet huomiseen, sieltä ne taas löytyy. Valehtelen itselleni pari onnellista tuntia. Pari hengenvetoa lisää. Kunnes kävelet minua vastaan ja haluan lyödä seinää. Voisinko näyttää tämän sinulle? Ymmärtäisitkö? Epäilen, käskisit varmaan poistamaan...

Hassu filosofinen ajatus minusta, ( tai minun kummallisuuteni vain)

Kello on kuusi aamulla, toivotan: - Huomenta
Kello on kaksitoista päivällä, toivotan: - Huomenta
Kello on kolme iltapäivällä, toivotan: - Huomenta
Kello on viisi illalla, toivotan: - Huomenta
Kello on kymmenen illalla, toivotan: - Huomenta
Kello on 00.00, toivota: - Hyvää yötä

Miksi? 

"Good morning!" said Bilbo, and he meant it. The sun was shining, and the grass was very green. But Gandalf looked at him from under long bushy eyebrows that stuck out further than the brim of his shady hat.
"What do you mean?" he said. "Do you wish me a good morning. or mean that it is a good morning wheter I want it or not; or that you feel good this morning; or that it is a morning to be good on?"
"All of them at once," said Bilbo. "And very fine morning for a pipe about you, sit down and have a fill of mine! There's no hurry, we have all the day before us!"
J.R.R. Tolkien - The Hobbit

Bilbo on oikeassa, we have all the day before us! Senpä tähden toivotan hyvää huomenta, kunnes on keski yö, ja kelloa ei oikeastaan ole: 00.00- 00.59. Silloin taika raukeaa, kuten Tuhkiossa, kellon löydessä kaksitoista kertaa, kaikki palaautuu ennalleen.

Joka aamu kaikki on vielä mahdollista, niinpä toivotan hyvää huomenta kunnes taika raukeaa. Kaikki on mahdollista, niin pitkään kuin on aamu ja kaikkeen jaksaa vain uskoa.

Hyvää huomenta sinulle jos luet tämän aika välillä 01.00-23.59!

Eksynyt, kadotettu, hukattu, mutta tiensä löytänyt

Michael Bublé - Lost

Olen niin monesti itseni hukannut, etten tiedä löysinkö katoamis kertojen välissä edes itseäni, vaiko pelkän peilikuvan.

Eksyn niin helposti, hämmennyn pienestä. Hukkaan suuntani ja rupean hädissäni juoksemaan ympyrää, kunnes suistun radalta. Huidon ja huudan niin kovaa, että kukaan ei tajua minun olevan hukuksissa. Hymyni ovat valhetta ja kyyneleet kaukana totuudesta. Polkujeni päästä jatkan kävelyä, enkä tajua rämpiväni reisiäni myöten suossa. Jatkan eteenpäin, kunnes tajuan suon nousseen suuhun ja olen lopettanut hengittämisen. En omista elämän kartaa, suuntavaistosta puhumattakaan. En pysähdy lukemaan tienviittoja, vaan juoksen sokeasti eteenpäin. 

Olen pikkuhiljaan tajunnut, etti minulle ole elämän polkua. Ei ainakaan sitä oikeaa, helppoa ja hauskaa. Hyväksyn sen ja pystyn muuntamaan valhe hymyistäni totta. Elämällä ei ole minulle muuta tarjottavaa, en ainakaan siitä osaa ottaa kiinni. Hyväksyn asian, jatkan juoksemista, mutta tietäen, etten pääse minnekkään. Se ehkä on minun kohtaloni. Annan olla ja jatkan rämpimistäni. Kyllä mie taas putoan jaloilleni, aloittaakseni taas alusta tippumisen. 

Miksi tapella vastaan jollekkin, jolle ei voi mitään? En pysty auttamaan epäonneani, tai maailman ajatuksia minusta. Näin on jaksettu jo 17 vuotta, ei tämä tähän lopu. Minä kaadun, nousen ja jatkan. Annan olla ja hyväksyn kaiken tämän. En tiädä mihin lupaudun, mutta näin asia vain on. Ehkä hukkaan itseni, mutta hukkaan sitten kunnolla erilaisiin toive maailmoihin ja utopioihin. Omaan ihmemaahani. 

Jään sinne ja teen vaahtokarkeista talon, hattarasta sängyn, tähdistä katon ja vedestä nuotion. Teen kaiken väärin päin ja hengitän silmilläni. Tarvitsen rakkautta, vaikken siihen uskokkaan. 

Elämän hyvät hymyt ja positiiviset pusut

Tänään tuntui (20.2.2013) hyvältä, paljon tapahtui, paljosta selvittiin ja silti hymyillään. Tuli pyyntö postauksesta: Mikä on elämässäsi hyvää? Ensin mietin lähteväni lähestymäänn aihetta vähän materiaalisesti, sitä sitten syventäen, mutta tänään (20.2) tajusin, että parempi kirjoittaa mitä sydamestä löytyy.

Pitkästä aikaa helppo hengittää, eivätkä kädet tärise. Tuntuu hyvältä, tuntuu kuin olisi herännyt pitkästä unesta. Aurinko paistaa ja piriuetit onnistuvat. Pystyn hymyilemään vieraille sekä tutuille, ja mikä parasta aitoa hymyä, ei irvistystä ja vääristynyttä kuvaa minusta, minun hymystäni. Askel on keveä ja tuntuu kuin olisin saanut siivet.

Elämän hyviä asioita on niin monia, materiaalia, ihmisiä, elintaso, maa, ympäristö yms. Itselleni tärkein on silti sisäinen hyvinvointi. Mitä tekee ihanilla ihmisillä ympärillään jos ei osaa nauttia heidän seurastaan? Kuinka arvostaa tavaroitaan, jos mieli velloo pohjamudissa? En pysty edes näkemään Suomen kauneutta surullisena. Katseeni on alas luotu, ja maan vetovoima vetää suunpielet ja hiukset alas. Kun löytää hyvän olon sisältään, on helpompi nähdä pienet negatiivisuudet positiivisuuksina. Sitä ei jaksa kiinnittää pieneen, turhaan, surulliseen sälään huomiota.

Kiitos kuuluu monelle siitä, että voin hyvin. Perheelle, ystäville ja kaikille jotka ovat hymyilleet minulle. Elämäni parhaita asioita ovat ne pienet jutut, joiden takia olen aina päässyt tippummaan jaloilleni, vaikka pudotus olisikin ollut pitkä ja kova. Vähän aikaa huimaa, mutta hyvin on aina käynyt. On ihanaa välillä tippua kovaa, jotta voi taas nähdä maailman uudelleen yhä vain kauniinpana. Osaa arvostaa jokaista hyvää hetkeä, pientä hymyä, kaunista kylmyyttä, kaikke turhaa ja kaikkea tärkeää.

Elämä on hyvin, kun pystyy putoamaan, mutta luottamaan, että siitä selviää ja pääsee takaisin ylös. Kuin Benji-hyppy. Sellaisen tahdon joskus tehdä, tiputttautua korkealta tyhjyyteen, silti luottaen, että köysi kestää, ja pääset turvallisesti alas. Niin pitkään asiat ovat hyvin, kun positiivinen asenne säilyy.

Rakennan hyvän elämän hetken onnesta, satunnaisesta surusta. Tullakseni paremmaksi ihmisenä.

Polte

Polte kämmenessä, kun sen painan tee mukin suuaukolle, pidän sitä siinä hetken, tunnen kuuman höyryn  vasten kämmenihoani, se polttaa, se sattuu, se on todellista. Nousen ylös tuolilta, kävelen ikkunaan ja tunnen kyynelten poltteen lasittuneiden silmieni takana. Menitin kykyni tuohon auttavaan asiaan jo 9 vuotta sitten. En osaa enää itkeä miesten takia, vaikka se saattaisi helpottaa, olen liian ylpeä, liian itsepäinen. Ja kun en osaa itkeä helpottaakseni oloa, saan paniikki kohtauksen, lopetan hengittämisen, käperryn ja alan tärisemään. Elämä on vaikeaa, rinnassa polttaa, keuhkoja pakottaa, kädet tärisee ja silmiä särkee.

Hautaan pääni käsiini ja hoen; hengitä...hengitä...hengitä...
En osaa laskea kymmeneen, en osaa ajatella, enkä olla ajattelematta. Välähdyksiä päässä ja pään ulkopuolella. Pieniä muistoja, suuria tunteitä, järjetöntä käyttäytymistä. Kaikki vanhat vittuilut, huudot, raivoamiset, söpöilyt, awww- hetket, haaveet, toiveet, naurut, ääneen lausutut monimutkaisesti selitetyt valheet. Kaikki tuo vain sen takia, että saatoin huijata itseäni ja tuhota jotain ihanaa mitä olisin saattanut omistaa. Kun en itke, nenää alkaa polttamaan, sormet eksyvät, poskia kuumottaa ja heikotta. Tee on kuumaa, se polttaa kielen, tuntuva tuska jonka pystyy määrittämään, tuntuu mukavalta.

Olenko tulossa hulluksi? Voinko vain jäädä lattialla makaamaan? Saanko itkeä itseni uneen? Miksi juuri nyt ja näin? Tykkäänkö hänestä?

Haluan vain  huutaa ja käpertyä maailmalta piiloon. Tuntea jotain turvallista ympärilläni... Ajatukset eivät päästä rauhaan, ne heittää toive kuvia verkkokalvoilleni, maalaavat piruja seinille ja koko mieli irvistelee ilkeästi; Entä, jos se turvallinen jokin, olisivatkin hänen kätensä ympärilläsi? Ilkeää naurua ja lisää huutoa.

Jos tämä olisi piiretty elokuva valot välkkyisivät, mustaa vasten olisi piirretty räikeitä, ilkeitä naamoja ja koko maailma pyörisi mustuudessa ympärilläni, kiljuisin ja juoksisin karkuun tavaroiden ja muistojen haamujen liidellessä ympärilläni. Kunnes lopulta kaatuisin ja käpertyisin kokoon, jäisin siihen itkemään ja tärisemään. Niin se menisi, jo koska kyseessä olisi miun elämä, prinssi ratsastaisi toisen prinsessan kanssa auringon laskuun, minä jäisin pimeään kuin hyljätty nukke.

Kuin hyljätty nukke. . .

Tiistain fiiliksiä, fiilistellen ja rakkautta etsien

Voisin tehdä kaksi postausta, voisin jättää niistä toisen tekemättä. Pelkään ehkä vähän. Tai ehkä paljon, onneksi kukaan ei ole pitämässä kädestänni kiinni.

Postaus nro.1. Fiilistelin hetken, värit katosivat ja sukat olivat lämmin muisto. Hetken huuma ja väsymys, tunteet sekoittuvat ja olen taas tyyni.

2. Se mistä pelkään edes kirjoittaa.

Jo pitkään olen miettinyt rakkautta, ihastumista ja kaikke tuotta kummallista. En usko rakkauteen, en siihen yhteen ja oikeaan, rakkauteen ensi silmäyksellä, onnelliseen loppuun ja kaiken kestävään hulluuteen. En vain voi. Taustani eivät anna myöten luottaa niin paljoa ihmisiin. Sokea rakkaudesta vai sokea rakkaudelle?

Paikka rakkaus on asia johon uskon kallio ei katoa jalkojen alta, merien paikat eivät vaihdu, pilvistä sataa aina vettä. Jätin sydämeni Skotlantiin ja rakastuin siihen näkyyn, jonka näin mökin lenkkipolulta kesä iltaisin. Irlannin vihreät metsät, Kreetan sininen meri. Ne eivät katoa, ne eivät muutu. Toisin kuin ihmiset. 

Nyt joku jo ehkä arvaa, kyllä pelkään rakastua. Aina välillä haaveilen olkapäästä johon nojata, kädestä joka silittäisi selkää, huulista joita suudella, syliä johon käpertyä. Sitten se tunne karisee, ja herää taas ajatus: paskat miehistä. Selvitty on tähän asti, miksi ei sitten vielä pidemmälle?

Haluan hetken jonkun vierelleni ja sitten haluan olla taas yksin ja vapaa. En osaa (varmaankaan) sitoutua ja en haluakkaan. Mutta pelkään rakastua, kerran olen sen tehny Skotlannin kohdalla ja en vieläkään pysty kuuntelemaan säkkipillejä ilman että tulen surulliseksi, ja saatan alkaa myös itkeä, sattuu niin paljon. Olen myös epäkypsä, vertaan maahan rakastumista ihmiseen. Höpsö minä. Mutten uskalla vain rakastua! Heittäytyä siihen, että tunteeni olisivat jonkun muun, kuin itseni varassa. En pelkää hyljätyksi tulemista, vaan sitä, että satuttaisinkin jotakuta muuta. Entä jos joku oikeasti "rakastuisi" minuun? Ja itse tekisin jotain typerää, en olisikaan oikeanlainen, kyllästyisin ja tällä tavoin satuttaisin toista? 

Miksi pelkään rakastua? Onko se, että tuntee jotain suurta, merkki heikkoudesta? Naiset leimataan yleensä yli tunteellisiksi ja hupsuiksi rakkaudesta meneviksi, vaikeiksi olennoiksi. Olen feministi, nainen ei ole heikompi, huonompi tai tyhmempi miestä. Olenko liian ylpeä rakastuakseni? En halua osoittaa sitä tunnetta? Ehkä en siis edes ansaitse ketään, kun en halua omistaa tunteitani. 

En tiedä tekstin oikeata asiaa, tai edes sitä mitä halusin sanoa. Menin sekaisin. 

Caramel & Nuts

Maailmaa järisyttävä havainto elämästä!

Miehet älkää loukkaantuko tai pahoittako mieltänne, tämä ei ole henkilökohtaista, tai korvatkaa mies- sanojen tilalle, tyttö- sanat :D

No mutta siis: Olen tässä nyt 6kk halunnut hyppiä erään jätkän edessä tasajalkaa ja kiljua. Syynä se, että: tykkäsin hänestä-hän tykkäsi miusta- mie panikoin- ignooraus molemmilta- hän ehkä seurustelee-ja vittuunnus asiaan. Siltten alkoi ahdistus. Kolmos-luokalla satuin vannomaan, etten enää itke jätkien takia, noh en olekkaan. Nyt sitte uusi päätös, sille päätökselle kaveriksi, paskat mie miehistä, painukoot hevonvittuun, kaikella rakkaudella kultapienet, en jaksa välittää. Ja näin ollen olen onnellinen ja iloinen:) Miksi pitäisi vaivata päätä jollain, josta saan paniikki kohtauksia? Ne ei miun elämää sekasin saa, mie sen sekotan ja tuhoon, jos semmonen temppuu pitää tehdä. 

Elämä on herkkuu ja hulluu, aivan loistavasti niinkuin tuo suklaa! Makeeta nätillä kuorrutteella, välissä niitä kovia suolaisempia paloja, ja sulaneena ällöttävää. Kellään muilla hyviä vertauskuvia? Oma älyn väläykseni oli : Kuin kani taikurin hatussa. (= eli odottaa kiltisti, ei valita ja mukava olla, joko vedetään pois tai sitten tylsyyttään hyppää itse, aivan kuten elämä) 

Tämän ilon tunteen kunniaksi, päätin vähän pelleillä. Etsin nuo rakkauspakkaus-korkkarit joilla olen huimat 170cm pitkä! (12,5cm korko) Ja uuden ihanan paidan. Harmi vain, että on jo näin pimeää niin nopeasti.

Tää typy ei tartte miehiä pysyykseen pystyssä, jos pelkää minnuu, tai mie en kiinnosta, niin miksi miun pitäisi sitten sellaisesta henkilöstä kiinnostua? 

Ja yksi uusi "rakkaus" (kyseessä siis mies...) Ed Sheeran < 3 Awsh kun on ihana laulaja ja söppänäkin vielä!

Ed Sheeran - You Need Me, I Don't Need You

Ed Sheeran - Drunk


Illan jatkot ihanaiset!