Olen niin monesti itseni hukannut, etten tiedä löysinkö katoamis kertojen välissä edes itseäni, vaiko pelkän peilikuvan.
Eksyn niin helposti, hämmennyn pienestä. Hukkaan suuntani ja rupean hädissäni juoksemaan ympyrää, kunnes suistun radalta. Huidon ja huudan niin kovaa, että kukaan ei tajua minun olevan hukuksissa. Hymyni ovat valhetta ja kyyneleet kaukana totuudesta. Polkujeni päästä jatkan kävelyä, enkä tajua rämpiväni reisiäni myöten suossa. Jatkan eteenpäin, kunnes tajuan suon nousseen suuhun ja olen lopettanut hengittämisen. En omista elämän kartaa, suuntavaistosta puhumattakaan. En pysähdy lukemaan tienviittoja, vaan juoksen sokeasti eteenpäin.
Olen pikkuhiljaan tajunnut, etti minulle ole elämän polkua. Ei ainakaan sitä oikeaa, helppoa ja hauskaa. Hyväksyn sen ja pystyn muuntamaan valhe hymyistäni totta. Elämällä ei ole minulle muuta tarjottavaa, en ainakaan siitä osaa ottaa kiinni. Hyväksyn asian, jatkan juoksemista, mutta tietäen, etten pääse minnekkään. Se ehkä on minun kohtaloni. Annan olla ja jatkan rämpimistäni. Kyllä mie taas putoan jaloilleni, aloittaakseni taas alusta tippumisen.
Miksi tapella vastaan jollekkin, jolle ei voi mitään? En pysty auttamaan epäonneani, tai maailman ajatuksia minusta. Näin on jaksettu jo 17 vuotta, ei tämä tähän lopu. Minä kaadun, nousen ja jatkan. Annan olla ja hyväksyn kaiken tämän. En tiädä mihin lupaudun, mutta näin asia vain on. Ehkä hukkaan itseni, mutta hukkaan sitten kunnolla erilaisiin toive maailmoihin ja utopioihin. Omaan ihmemaahani.
Jään sinne ja teen vaahtokarkeista talon, hattarasta sängyn, tähdistä katon ja vedestä nuotion. Teen kaiken väärin päin ja hengitän silmilläni. Tarvitsen rakkautta, vaikken siihen uskokkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa :)